Uutiset

Blogi: Riikka Talsi, Kun näen, mitä sanon, tiedän, mitä ajattelen

Väitöstilaisuus – tutkijan työ näkyväksi

Tasan kello 12:15 vahtimestari avasi oven, ja me astuimme sisään. Yleisö nousi seisomaan. Kymmenet ystävälliset kasvot ottivat meidät vastaan, kun laskeuduimme portaat alas salin etuosaan. Kustos, professori emeritus Esa Saarinen, avasi väitöstilaisuuden, ja sain tehdä näkyväksi yli 12 vuoden ajattelun tuloksen: ”Arvoisa kustos, arvoisa vastaväittäjä, hyvät kuulijat…”

Kehitin väitöstutkimuksessani tarinallisia menetelmiä omaelämäkerrallisen murroskokemuksen käsittelyyn ja elämäntarinoiden uudelleenrakentamiseen. Tutkimukseen osallistui kymmenen vastadiagnosoitua eturauhassyöpäpotilasta, viisi heistä puolisonsa kanssa. Jokainen potilas/pariskunta osallistui viiteen narratiiviseen haastatteluun syöpähoitojen aikana ja seurantahaastatteluun vuoden kuluttua ensimmäisestä haastattelusta.

Väitöstutkimus tarjosi osallistujille useita tapoja sanoittaa syöpäkokemusta ja elämää sekä uudelleenarvioida ja -rakentaa aiemmin sanoittamaansa. Tutkimuksen tuloksena syntyi kaksi uutta haastattelumetodologiaa, jotka yhdessä muodostavat uudenlaisen ohjaus- ja neuvontaintervention syöpäpotilaiden ja heidän puolisoidensa kokonaisvaltaiseen kohtaamiseen ja tukemiseen hoidon eri vaiheissa.

Halusin tarjota haastateltaville mahdollisimman vapaan ja ajattoman tilan käsitellä syöpäkokemusta ja elämää kokonaisuutena. Siksi haastattelusarja sisälsi useita kohtaamisia pidemmän ajan kuluessa, ilman haastattelun kestolle asetettua aikarajaa. Haastattelujen lähtökohta oli vapaa kerronta elämästä ja syöpäkokemuksesta sen mukaan ja painottaen sitä, minkä osallistujat kokivat merkitykselliseksi.

Yhdeksi väitöskirjani motoista valikoitui E. M. Forsterin esittämä kysymys: ”Miten voin tietää, mitä ajattelen, ennen kuin näen, mitä sanon?” Peilasin kerrottua takaisin monella eri tavalla. Osallistujille se oli kokemuksen validointia, vahvistus siitä, että on tullut kuulluksi, ja mahdollisuus rakentaa uutta. Se mahdollisti kokonaisuuden tutkimisen yksityiskohtien kautta ja yksityiskohtien tutkimisen kokonaisuuden kautta, merkitysten tavoittamisen ja uusien merkitysten luomisen, itsen luomisen ja uudelleenluomisen – tarinallisten valintojen kautta. Kun myöhemmin kirjallisuutta tutkiessani löysin Fay Martinin sanat: ”On yksi asia puhua, toinen tulla kuulluksi, saada vahvistus siitä, että on tullut kuulluksi, on vielä omansa” (Martin 1998, s. 9), koin vahvasti, että olin osunut oikeaan.

Uusia kohtaamisen työkaluja

Momentary Key Metaphor -metodologiassa pyysin haastateltavaa kunkin haastattelun lopuksi kuvaamaan sairauskokemusta metaforalla ja pohtimaan metaforan henkilökohtaista merkitystä. Seurantahaastattelussa palautin metaforat haastateltavalle uudelleentarkasteluun. Metaforat tarjosivat osallistujille työkalun tutkia, tiivistää ja reflektoida monimutkaista, usein ristiriitaista kokemusta sen eri vaiheissa. Yksi keskeinen löydös oli metaforien moniäänisyys. Moniäänisten metaforien rakentaminen auttoi osallistujia tunnetyöskentelyssä, epävarmuuden sietämisessä ja kokemuksen eri puolien käsittelemisessä. Kun mukana oli puoliso, metaforat toivat esiin vastavuoroisuuden pariskunnan selviytymisprosessissa. Alussa, kun epävarmuutta oli paljon, puolisot loivat metaforillaan toivoa. Kun potilaiden toimijuus vahvistui, puolisot pystyivät ilmaisemaan oman haavoittuvuutensa.

Clip Approach -metodologiassa heijastin keskeisiä osia haastateltavan kerronnasta sanatarkasti takaisin paperilapuilla. Niiden avulla haastateltava pystyi palaamaan syöpäkokemukseen ja elämäntarinaansa ja rakentamaan niitä koskevia kertomuksiaan uudelleen. ”Tarinalaput” palauttivat kerrotun osallistujille käsin kosketeltavassa, uudelleen jäsenneltävässä muodossa heidän omalla äänellään ja olivat vahva vahvistus kuulluksi tulemisesta. Ne auttoivat osallistujia havainnoimaan itseään ja siirtymään kohteena olemisen asemasta aktiiviseksi toimijaksi. Elämäntarinan rakentaminen tarinalapuilla auttoi tutkimaan omaa historiaa ja nykyhetkeä, uudelleenarvioimaan merkityksiä, rakentamaan siltaa menneen ja tulevan välille ja liittämään syöpäkokemuksen osaksi omaa elämäntarinaa. 

Karonkka Peilisalissa kohtaamisten metaforisena kuvana

Karonkkaa juhlittiin Hotel Kämpin Peilisalissa perinteiseen tapaan illallisin ja lukuisin koskettavin puhein. Juhlan avasi Jean Sibeliuksen Andante Festivo viulisti Anna-Maria Huohvanaisen taitavasti tulkitsemana. Illan aikana saimme kuulla vielä useita kauniita viuluesityksiä: Järnefeltin Berceuse, Bachin a-molli Grave sekä Sibeliuksen Religioso, Impromptu ja Auf der Heiden.

Esitin juhlassa neljä väitöstutkimuksessa syntynyttä tarinaa, joista otteita alla. Ensimmäinen tarina on useamman potilaan ja puolison tarinasta muodostunut sairaustarina (Talsi ym. 2021, liite 2), joka etenee yllättyneisyydestä, vaikeasta pohdinnasta, väsymyksestä ja pelosta läheisyyteen, toivoon ja tulevaisuuden uskoon.

Mäjähti
Visiot heitti volttia
Löi ajatus joutilasta
Alkaako mies rispaantua?
…

Saan kuunnella,
mitä sä oot ajatellu

Vahvempi kuin uskoinkaan

Kyllä kissi kynnen
löytää, ku puuhun pitää

…

Uskon, että paranen

Kevyempää mennä
Lyhkäsellä ajalla tapahtanu
Mennään vielä pitkälle
Oon ollu onnekas
Kuolema ei enää pelota

Se meni niin kun oli tarkootus

Toinen on elämäntarina, joka etenee voimakkaana tunteiden vuoristoratana lähtien ylhäältä, pudoten alas, nousten ylös ja taas alas, useaan kertaan, toivon ja epätoivon vuorotteluna, päätyen itsepohdiskeluun ja uudistuneisiin, koskettaviin arvoihin (otteet artikkelista Talsi ym. 2021, s. 795).

Joku asia saa ihan eri merkityksen nyt 
Mahdollisesti, jos paranee, saa vielä suuremman merkityksen
…

Arvot ovat muuttuneet.
Kyllä talouden pitää olla kunnossa, mutta
lähimmät ihmiset ovat ne ehdottomasti tärkeimmät.
Rakkaus muuttelee muotoaan.

Kolmas tarina syntyi syväluotauksesta yhden pariskunnan metaforiin, jotka yhdessä muodostavat dialogin – epävarmuuden ja toivon, varjon ja valon kudelman (Talsi 2024, sivut 130–138). Se sisältää luontokuvia sumuisesta aamusta tai illasta, hämärän hetkestä, kuivaan aavikkomaisemaan, sieltä kalliolle, merenrannalle lintujen kevättoimia ihastelemaan, josta pimeälle merelle ja hiljalleen aamuun, uudelleen uskaltamiseen ja ymmärrykseen elämän katoavaisuudesta, hauraudesta ja kauneudesta.

Sumuinen aamu tai ilta, hämärän hetki,
puut piirtyy aika mustina, aika pelottavina,
mut tosi kauniina kuitenkin,
ja vähä semmosta usvaa ja sumua,
et ei, ei niinku oikein tiedä
…

Uudelleen uskaltamista,
ehkä et jotenki uudelleen uskaltaa
elää tavallista elämää

Hyvä opetus elämän katoavaisuudesta ja hauraudesta,
mutta myös ehkä kauneudesta

Neljäs tarina (Talsi ym. 2021, liite 3) on filosofinen itsetutkiskelu, jossa ihminen hakee sitä, miten pitäisi elää, joutuu pysähtymään ja aloittamaan elämän ”palapelin” rakentamisen kokonaan alusta. Se on uuden suunnan, selkeyden ja yksinkertaisuuden hakemista, sen huomaamista, että levälleen lentäneet palaset eivät asetu enää entisille paikoilleen, vaan niille on haettava uusi, oikea paikka, pala kerrallaan, yhdessä muiden kanssa.

Ne palaset oli ihan levällään ja nyt kun ne alkaa loksahdella paikoilleen, niin ne ei loksahtele samoille paikoille samalla tavalla

Niit palikoita pitää alkaa rakentamaan kivi kerrallaan… siin olis tärkeetä, ettei sitä tekis yksin pelkästään
… 

Muiden kans yhdes voi saavuttaa paljon enemmän, jos arvot ja tavotteet on hyvät

Todellinen onnellisuus, kun uppoutuu johonkin tärkeään, kiinnostavaan, vaativaan

Suomalainen Konkordia-liitto rohkaisijana ja tukijana

Sain ensimmäisen tutkimusapurahani Suomalaiselta Konkordia-liitolta. Apuraha oli minulle tärkeä rohkaisu ja tuki väitösmatkani alkutaipaleella. Apurahakauden jälkeen sain kutsun pitää juhlaesitelmä liiton vuosikokouksessa ja myöhemmin kutsun tulla mukaan liiton hallitukseen, jossa olen työskennellyt jo yli kymmenen vuotta edistämässä suomalaisten naisten akateemista jatkokouluttautumista. Liiton hallituksesta on muodostunut minulle merkityksellinen vertaisryhmä, jonka jäsenet ovat enemmän kuin kollegoita – he ovat ystäviä.

Väitöstyön kautta kohti sitä, mitä arvostan

Väitöstutkimukseni empiirisessä vaiheessa vakuutuin siitä, että jatkossa haluan, tavalla tai toisella, tehdä työtä kriisitilanteissa olevien ihmisten parissa. Sisimpäni kuunteleminen on toisen ihmisen kuuntelemista, hänen äänensä kuuluviin saattamista. Entä oma ääneni?

Kenen ääni kaikuu tekstissäni, kenen käsialalla kirjoitan? Kirjailija hakee ääntään, käsialaansa pitkään. Onko tutkijan edes relevanttia pohtia tällaista kysymystä? Saako tutkija käyttää koko arsenaaliaan vai pitääkö hänen sulkea jotain pois, kulkea tieteen sordiino päällä, jarrutellen? 

Väitös. Oman paikan haltuunotto. Otan kannan, jota puolustan, joka on omani. Rakennan tieteen tarinaa, jossa joku tutkii asiaa yhdeltä kantilta, toinen toiselta, tieteen sirpaleet milloin haastavat toisiaan, milloin tukevat toisiaan. Jännitteitä syntyy ja purkautuu. Käytän puheenvuoron tieteellisessä keskustelussa. Minulla on ääni. 

Voinko edes puhua muulla kuin omalla äänelläni? Huomaan, että kirjoitustyylini on osa minua, arvostuksiani. Se antaa puvun ajatuksilleni, tavoitteilleni, pyrkimyksilleni – heijastaa niitä. Jatko-opintojen henkilökohtainen tavoitteeni on uuden oppiminen, kehittyminen, substanssin ja väylän saaminen siihen, mitä sisimmissäni arvostan, haluan saada aikaan. Se on jotain kaunista, humaania, ihmistä rakentavaa, ei kovaa, laskelmoivaa, välineellistä. 

Saako, voiko? Miksi kysyn ikään kuin ulkopuolelta, auktoriteeteilta? Haluanko, uskallanko? Onko kyse sittenkin enemmän siitä, uskallanko tulla lähemmäs itseäni, siksi, joka olen? 

Parhaimmillaan kykenen tekstini kautta osoittamaan lukijalle erilaisen lähestymistavan toimivuuden ja lisäarvon. Antamaan lukijalle uudenlaisen, mieleenpainuvan kokemuksen ja näyttämään, että tieteellinen teksti voidaan ja se joissain tapauksissa kannattaa tehdä toisin. Ehkä toisenlainen toteutustapa voi olla jopa väitöskirjan yksi kontribuutio. Siihen voin päästä vain olemalla rohkeasti kirjoittajana läsnä – kuuntelemalla sisintäni, puhuen omalla äänelläni. 

(Talsi 2013, s. 34–36, lyhennetty)

Kun näen, mitä sanon, tiedän, mitä ajattelen. On yksi asia puhua, toinen tulla kuulluksi, sen vahvistaminen, että on kuullut, on vielä omansa.

Kirjoittaja

Riikka Talsi, Tekniikan tohtori, Lääketieteen kandidaatti, Tutkija
ResearchGate: https://www.researchgate.net/profile/Riikka-Talsi
LinkedIn: https://www.linkedin.com/in/riikkatalsi/
Tutkijatunniste: https://orcid.org/0000-0002-5566-394X

Lähteet

Martin, F. E. (1998). Tales of transition: Self-narrative and direct scribing in exploring care-leaving. Child and Family Social Work, 3(1), 1–12. doi: https://doi.org/10.1046/j.1365-2206.1998.00067.x

Talsi, R. (2013). Saako tutkija kuunnella sisintään, puhua omalla äänellään? Teoksessa Räsänen, K. (toim.), Tutkija kasvaa ja kehittyy. Aalto-yliopiston julkaisusarja KAUPPA + TALOUS 4/2013. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-60-5284-7

Talsi, R., Laitila, A., Joensuu, T., & Saarinen, E. (2021). The Clip Approach: A Visual Methodology to Support the (Re)Construction of Life Narratives. Qualitative Health Research, 31 (4), 789–803. doi:  https://doi.org/10.1177/1049732320982945

Talsi, R. (2024). Interview Methodologies for Addressing Autobiographical Ruptures and (Re)Constructing Life Narratives: A Longitudinal Study Among Prostate Cancer Patients and Their Spouses. Aalto University publication series DOCTORAL THESES 37/2024. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-64-1683-0